Mä olen alkanut inhoamaan rumia, lihavia ja saamattomia ihmisiä. Tai no, ei pitäisi yleistää: inhoan vain sitä, joka pari vuotta sitten muutti peiliini asumaan. Ei siitä alkuun mitään harmia ollut, se pulskistuikin ihan huomaamatta. Mutta nyt mä en voi sietää sen typerää naamaa. Eikä mua oikeastaan edes suuremmin kiinnosta, miltä se näyttää. Enemmän siinä ärsyttää sen kokonaisuus. Se, millainen se on niin sisältä kuin päältäkin: PLÖSÖ!!!

Kummallista, että aina on olevinaan tärkeämpääkin tekemistä kuin itsestään huolehtiminen. Mä teen mieluummin 4 tuntia töitä koneen ääressä kuin 10 minuuttia vatsalihasliikkeitä. Se johtunee osittain siitä, että vatsalihakseni ovat luultavasti surkastuneet. Ainakaan mä en tiedä, missä ne on. Varmaan jossain tuon ihrapallon alla. Ärsyttää vielä sekin, että en kotiin juurikaan osta mitään makeita herkkuja, mutta silti vaan lihon. Mun paheeni onkin ylensyönti. Mä en edes osaa hävetä niitä norsun annoksia, mitä töissä lapan lautaselleni. Vaikka puolet siitä lautasellisesta onkin aina rehuja, onnistun silti saamaan melkoisen keon mahtumaan lautaselle.

Ylipainon myötä myös vireystila on laskenut. Voi kyllä johtua pitkästä ja synkästä talvestakin, huonosti nukutuista öistä, stressistä sekä silkasta laiskuudesta. Ja siitä, ettei ole olevinaan ollut aikaa pysähtyä. Päässä pyörii työasiat ja tekemättömät kotityöt. Ja ikuisuusprojektini remontti, jolle ei tunnu loppua tulevan. Viime aikoina on tullut syötyä usein kodin ulkopuolella ja luultavasti mulla onkin veressä enemmän natriumglutamaattia ja muita E-lisäaineita kuin hemoglobiinia. Turvottaa, vatsa reistailee, lihakset on kuin lyijyllä täytetty ja niveliä särkee. Viimeinen niitti oli, kun viime keskiviikkona söin työpaikkaravintolassa broileria. Mutta minkäs voin, kun se oli ainoa laktoositon vaihtoehto. Mulla oli nälkä eikä mitään tietoa, moneltako mahdollisesti pääsee töistä lähtemään kotiin. Siitä broiskusta tuli kuitenkin niin huono olo, että saa jäädä viimeiseksi kerraksi.

Pari päivää olen taas miettinyt, että voisi olla nestepaaston aika. Mä miltei tunnen, miten kuona-aineet ja muut myrkyt ovat tehneet pesänsä mun elimistööni. Olo on kuin tönkkösuolatulla neulamuikulla, jolla on vuosisadan krapula. Työjuttuihin mun on turha vedota, sillä itsepähän mä työni ja ajankäyttöni organisoin. Ei ole mikään pakko olla aina tavoitettavissa ja käytettävissä. Mun on ruvettava ottamaan myös aikaa itselleni. Siis sellaista aikaa, että olen pääni kanssa kaksistaan. Pysähdyttävä miettimään, miltä musta tuntuu, mitä mä haluaisin jne. Haluan takaisin sen henkisen hyvinvoinnin, mikä mulla vielä jokin aika sitten oli.

Eilen tulin työmatkalta ja hain tullessani Pizzataxista falafel-aterian. Sain alas puolet, loput annoin koiralle. Aamulla päätin, että nyt se alkaa. Enää ei ole yhtään syytä lusmuilla elämäntaparemontista. Lähdin kauppakeskukseen hakemaan sopivia kasviksia kasvissosekeittoa varten. Pari päivää sosekeitoilla ja sitten alkaa paasto. Ensi viikko on onneksi ”tynkäviikko”, joten ei tarvitse kestää kuin maanantaista keskiviikkoon töissä. Sitä paitsi jos vanhat merkit paikkansa pitää, jo kolmantena paastopäivänä on pirteämpi kuin duracel-pupu. Kävin kauppakeskuksessa syömässä salaatin, jotta ei iskisi ruuanhimo, kun laitan kotona pojalle päiväruokaa.

Kauppakeskuksessa lähdettyäni huomasin bussipysäkillä, että missasin bussin. Seuraavan bussin tuloon oli aikaa 8 minuuttia, joten päätin ryhdistäytyä ja kävellä aikani kuluksi seuraavalle pysäkille. Lähestyessäni seuraavaa pysäkkiä näin, miten bussi, josta luulin myöhästyneeni, surautti ohitseni. Ja heti perään se bussi, jolla olin seuraavaksi aikonut mennä. Se pieni olento, jota muut eivät näe – paitsi ne, joilta on jäänyt aamulääkkeet ottamatta – ja joka istuu olkapäälläni, purskahti räkäiseen nauruun. Naurun loputtua se irvaillen sanoi: ”Mites nyt suu pannaan, pekoni?”. Mua sapetti suunnattomasti ja sihisin sille ”pidäpä vatipää pipostas kiinni, nyt mennään”.

Kävelin koko matkan kotiin asti. Ei toi matka nyt mikään pitkä ollut – noin 4 kilometriä – mutta tällaiselle punkerolle ihan riittävästi. Oli hieno ilma, luonto puhkeamassa kauneimpaan kukkaansa, leuto tuulenvire eikä kiire minnekään. Ja olin pääni kanssa kaksin. Mikäpä siinä oli tallustella kotia kohti.